perjantai 4. elokuuta 2017

SYÖPÄ ON MULLE YKSI KIROSANA

Syöpä on aina pelottanut mua sanana. Olin 6-vuotias, kun ensimmäisen kerran äiti kertoi mulle mummin syövästä. Muistan, kun hän lopulta menehtyi ja mä istuin pienenä myttynä yläkerran kirjoituspöydän alla itkemässä. Itkin niin kovaa, että äiti kuuli sen olohuoneeseen ja pyysi mut alakertaan. Jatkoin edelleen itkemistä, mutta äitin sylissä. Äiti opetti mulle, että rakkaat ihmiset tiiivistyy tähdiksi kuollessaan ja aina ikävöidessäni heitä, mun pitää ettiä taivaalta kaikkein kirkkain tähti ja vilkuttaa. Opin jo silloin, että on olemassa yksi sairaus, josta ei kovin usein parannuta. Kävelin isovanhempien luokse yhtenä aamuna ja huomasin läheisen naapurin lipun puolitangossa. Kotona selvisi, että hänelläkin oli syöpädiagnoosi ja mies jäi leskeksi hyvin nuorena. Myös mun edesmenneen läheisen poika joutui hetken päästä sairaalaan syöpädiagnoosin kanssa ja mä kävin kattomassa sitä isovanhempieni kanssa. Muistan edelleen ne väkevät karkit, joita vietiin tuliaisiksi, jotka oli kuulemma hänen lemppareitaan. Hetken päästä sain taas kuulla, että hän on nukkunut pois syövän vuoksi. Ostettiin taas uudet mustat vaatteet ja käytiin hautajaisissa. Muistan, kun käytiin kesäteatterissa joka kesä mun isovanhempien kanssa, mutta tänä suruvuonna me otettiin mukaan poisnukkuneen miehen vaimo, jottei hän olisi niin yksinäinen. Kaikki oli surullisia ja mä aistin ne pelokkaat tunteet lapsena. Meni pieni hetki, noin vuosi, kun kesäteatteriin viety vaimo menehtyi myös. Syöpään. 

Ja taas seuraavana vuonna tuli uudet suru-uutiset, kun mun mummolta oli löydetty syöpä. Muistan, kun oltiin koko perhe kattomassa häntä ja äiti odotti vauvaa ihan viimeisillään. Mä olin 9-vuotias. Mun mummolta oli poistettu toinen munuainen ja olin ihmeissäni, että miten yhdellä munuaisella voi elää. Kun oltiin lähtemässä sairaalasta, äiti kertoi mummolle, että meille tulee vauva. Mun mummo ei ikinä ehtinyt nähdä häntä ennenkuin syöpä levisi liian pahaksi. Seuraavaksi tuli ilmoitus perhetutusta, joka oli sairastunut ja menehtynyt hyvin pian syöpään. Olin jo aiemmin ihmetellyt, miksi hän oli niin pieni mieheksi. Hän oli laihempi kuin mä 10-vuotiaana tyttönä. Muistan ajatelleeni, että onko joka vuotena pakko käydä hautajaisissa. 

Kahteen pilven reunalla olevaan isovanhempaan mulla oli ihan erityinen side, sillä me asuttiin kilsan päässä toisistamme. Mä lähestulkoon asuin heillä, sillä jos en ollut äitin luvalla siellä, niin olin karannut sinne salaa. Jos mua ei näkynyt pihalla, niin äiti tuli ettimään mua mamman ja pappan luota. Siellä mä pelasin mamman kanssa korttia (meiän lempparipelit oli maija tai fusku), join kaakaota ja söin keksejä. Ja jos me ei pelattu korttia, niin leivottiin suklaakakkua. Ikävöin vieläkin mamman tekemää pätkiskakkua. Meillä oli lisäksi pappan kanssa salainen juoni, sillä kun asuttiin ihan maalla, niin hän liikkui aina traktorilla paikasta toiseen. Aina, kun hän ajoi meiän kodin ohi, mä juoksin pihan poikki tielle ja hyppäsin salaa kyytiin. Joka lauantai meillä oli tapana käydä mammalla ja pappalla syömässä. Mamma keitti mulle aina suklaapuuroa lauantaisin, koska en tykännyt perunalaatikosta, jota kaikki muut rakasti. Istuin aina ikkunan vieressä pienessä keittiössä ja mamman piti aina väistää, kun olin syönyt ennen sitä. Sen jälkeen mentiin saunaan ja lainasin aina mamman isoja uikkareita, joihin piti laittaa ponnari, jotta ne pysyisi päällä. Siitä juostiin kilpaa järveen uimaan. Tää toistui jokaisena lauantaina koko mun lapsuuden. 

Olin mammalla ja pappalla usein yötä, eikä mulla ollut siellä sänkyä. Olin niin pieni, että mulle tehtiin "sänky" laittamalla kaksi nojatuolia vastakkain - sillä mahduin nukkumaan siihen jalat suorina. En koskaan muista nukkuneeni siellä missään muualla. Aamuisin, kun heräsin yökylästä, sain aina syödä suklaapuuroa - samalla tavalla kuin lauantaisinkin. Jos me ei tehty suklaakakkua, käyty uimassa tai pelattu korttia, niin me katottiin telkkarista hömppäohjelmia. Me ei ikinä riidelty, mutta mä muistan yhden kerran, kun meille tuli tulinen riita. Mä halusin kattoa Päivien viemää- ohjelmaa ja mamma halusi nähdä Kauniit ja Rohkeat. Niimpä me katottiin viisi minuuttia kerrallaan kumpaakin. Mamma rakasti käsitöitä ja se oli aina tekemässä jotain uutta. Mä menin ihan palasiksi, kun mamma sairastui syöpään. Koko perhe meni ihan hajalle. Muistan ne sytostaattihoidot, uuden peruukin ja lukuisat hetket, kun mä näin ikkunasta keskellä yötä ambulanssien valojen menevän ohi. Ja mä tiesin sanomattakin, että minne ne meni. Mun huone oli jatkuvasti sininen niistä ambulanssin valoista, niin usein ne ajoi mulle rakkaiden ihmisten luo. Muistan, kun olin kattomassa mammaa viimeistä kertaa sairaalassa, eikä sillä ollut enää voimia syödä irtokarkkeja. Se on jäänyt mun mieleen. Ja toisinkuin kaikissa muissa tapauksissa, tässä tapauksessa elintavoilla ei ollut mitään vaikutusta sairauteen. Se siinä laittoikin niin koville, että täysin päihteetön, päivittäin urheileva, kotiruokaa suosiva ja maailman rakkain henkilö sairastuu. Yhtenä päivänä se puhelu tuli, että hautajaiset on kahden viikon päästä. En muista menikö tän jälkeen kuukausi vai kaksi, kun pappa sairastui. Syöpään. Me oltiin jo suunniteltu, että hän muuttaisi meille asumaan, mutta sitä päivää ei koskaan ehtinyt tulla. Äiti sanoi, että ehkä pappa ikävöi liikaa mammaa ja siksi lähti niin pian hänen jälkeen.

Sain myös kuulla vuosi tän jälkeen, että meidän kolmaskin perhetuttu on sairastunut. Yhtenä päivänä tulin koulusta kotiin, kun pyöräillessä mun sydäntä kourasi ja tiesin, että nyt on tapahtunut jotain. Kun pääsin lähelle perhetutun asuntoa, huomasin hänen poikansa pyörän poikkeuksellisesti bussipysäkillä. Se ei ikinä ollut siinä, mikä vahvisti mun luulot siitä, että jälleen yksi enkeli on lentänyt taivaaseen. Kotona äiti vahvisti mun tuntemukset todeksi. Mä oon nähnyt omin silmin sairaalassa, kun mun lähisukulainen on ollut tajuttomana, sen suusta on alkanut yhtäkkiä valumaan litratolkulla verta, ja oon tiennyt, että nyt ollaan viimeisten minuuttien kohdalla. Mä oon kirkunut siitä näystä pienenä tyttönä, kun kukaan ei ehtinyt lohduttamaan mua, kun kaikilla oli kiire saada verenvuoto tyrehdytettyä. Muistan edelleen sen, miten kamala tilanne se oli. Tän näyn vuoksi mun oli pakko sanoa, etten mä halua nähdä samaa näkyä toista kertaa, joten mä en tulisi hyväksymään millään tavalla seurustelukumpppaniltani tupakointia. En mä halua nähdä, miten kivuliaat viimeiset hetket on. Enkä varsinkaan halua katsoa passiivisena, miten joku altistaa itsensä syövälle. // Tän tekstin kirjoittamisen jälkeen poikaystävän läheinen menehtyi syöpään äkillisesti ja mä istuin jälleen sairaalassa katsomassa viimeisiä hetkiä... Edellisestä kerrasta traumatisoituneena pohdin jatkuvasti, että milloin se verenvuoto tulee, vaikka tiesin, että se oli vaan yksittäinen tapaus. Tän seurauksena multa lähti jalat alta, kunnes mut kannettiin ulos sairaalahuoneesta. Muistot tulee edelleen liian voimakkaina pintaan. 

Mä oon jo ihan pikkutytöstä tiennyt, että mä tuun joskus sairastumaan syöpään. Poikaystävä ei halua kuulla niitä sanoja, mutta mä oon tiennyt aina koko sydämestäni, että jonain päivänä niin käy. Mutta enemmän kuin omaa sairastumistani, mä pelkään jatkuvasti, että kuka mun läheisistä on seuraava? Mä oon menettänyt joka vuonna jonkun läheiseni. Luin tilastoja netistä, joissa sanottiin, että joka kolmas sairastuu elämänsä aikana syöpään. Miksi sitten mun sukupuuta alaspäin tullessa yksikään ei oo nukkunut pois muulla tavoin? Syöpä aiheena on mulle jatkuvasti ajankohtainen ja se sattuu. 

12 kommenttia:

  1. Mä pelkään myös syöpää ja siihen sairastumista. Tuttu on onkologian osastolla töissä ja olen yrittänyt painaa hänen sanansa päähäni: älä tupakoi tai pelkää turhaan. Jos sairaus osuu omalle kohdalle, suurin osa nykyään paranee syövästä kokonaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tupakointi on yksi merkittävin avain siihen, että syöpäriski pienenisi edes vähän :-( Musta tuntuu, että oon menettänyt uskoni siitä selviämiseen kokonaan, sillä yksikään mun syöpään sairastunut tuttu tai edes tutuntuttu ei oo siitä selvinnyt... Somessa yksi bloggaaja on kyllä luonut vähän uskoa selviämiseen, kun oon hänen postauksiaan lukenut!

      Poista
  2. Aivan ihania muistoja sulla mummosta ja papasta! <3 Mun kaikki isovanhemmat on kuollut kun olin jo pieni tyttö - viimeinen taisi kuolla kun olin viiden vanha, joten en paljoa ehtinyt muistoja saada. :( Voi kumpa oisin saanut nauttia isovanhempien seurasta vieläkin pidempään.
    Meidän suvusta on myös nukkunut todella moni pois, oon ollut ainakin 13 hautajaisissa... Vain yksi on kuitenkin kuollut syöpään. Ja mun veli toipuu tällä hetkellä leukemiasta ja kantasolusiirrosta - syöpä on siis tuttua täälläkin.
    On kyllä uskomatonta, että sun lähipiiriin on sattunut noin monta syöpää. Tsemppiä!♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heistä on mielettömän lämpimät muistot <3 Voi että, säkin oot ollut tosi monissa hautajaisissa... Tsemppiä kauheasti sun veljelle!

      Poista
  3. Voi ei, syöpä on ihan kamala sairaus ja on kurjaa että noin moni sun tutuista/läheisistä on menehtynyt siihen. Mun mummu kuoli syöpään pari kuukautta ennen mun syntymää, mun isä kuoli syöpään mun ollessa vain 4-vuotias ja mun isotädillä on ollut rintasyöpä, josta hän kyllä parani. Nyt sen epäillään kuitenkin uusiutuneen. Lisäksi mun 5.-luokan opettaja sairastu pari vuotta sitten syöpään. Voi kunpa tuohon sairauteen keksittäisiin jokin varma parannuskeino!
    Tosi koskettava postaus ♥

    http://sofiaidaannneli.blogspot.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin toivon koko sydämestäni, että siihen löytyisi parannuskeino. Oon lukenut suurella mielenkiinnolla tutkimuksia siitä, miten syöpä voidaan löytää ja paikantaa verikokeilla - toivottavasti joskus tulevaisuudessa se pystyttäisiin lisätä ilmaiseksi terveydenhuoltoon rutiinitarkastukseksi. Oon pahoillani myös sun kokemuksista syöpään sairastuneiden läheisten kanssa :-( Kiitos paljon Sofia sun kommentista!

      Poista
  4. Muistan, kun itselläni epäiltiin syöpää. Ne olivat varmaan elämäni pisimmät kaksi viikkoa odottaa tuloksia. Onneksi tulos oli negatiivinen, mutta tsemppasin itseäni ajattelemalla, että nykypäivänä syöpään on olemassa jo paljon paremmat hoidot. Minullakin on lähipiirissä kuollut ihmisiä syöpään, valitettavasti ympäristö on muuttunut niin, että syövästä on tullut entistä yleisempi sairaus. Onneksi lääketiede kehittyy koko ajan ja uusia lääkkeitä keksitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, tää postaus kosketti sua varmaan sit ihan eri tavalla, kun oot joutunut elämään pari viikkoa jännityksessä. Onneksi et kuitenkaan sairastunut, se on kaikkein tärkeintä :-/ Tuntuu vaan toisinaan toivottomalta, kun jokainen meiän suvusta poislähtenyt on menehtynyt juuri tähän sairauteen. Väkisinkin tulee sellainen olo, että jos mäkin kannan näitä syöpägeenejä, niin uskallanko koskaan perustaa perhettä? En mä halua jatkaa näitä geenejä enää pidemmälle... Kiitos paljon kommentista Annukka!

      Poista
  5. Ihanasti ja elävästi kerroit muistoistasi mamman ja pappan kanssa <3 Teilä on ollut läheinen ja herttainen suhde!

    Mulle tuo oli yllättävä tieto, että syöpään sairastuu joka kolmas! Ompa hurja luku! Omassa lähipiirissä on vain kolma syöpään sairastunutta. Toivon, ettei enempää tulekaan. Toivottavasti pystyt elämään syöpäpelon kanssa, etkä annan pelolle liikaa valtaa päivittäisessä elämässä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Joo, katoin tilastoja Suomen terveydentilasta ja siellä sanottiin noin... Mielettömän surullista kyllä!

      Poista
  6. Ihanasti kirjoitettu - pystyin samaistumaan! Moni mun läheinen on kuollut syöpään/sairastaa syöpää. Kieltämättä se saa myös itseni pelkäämään. Voimia ❤️

    https://heidi-karoliina-a.blogspot.fi/

    VastaaPoista

Kommentoittehan asiallisesti, kiitos! :-)